Ekan kerran luin Kata Kärkkäisen Minä ja Morrisonin samoihin aikoihin, kun kirjasta tehty leffa pyöri teattereissa. Silloin en kovin paljon kirjasta innostunut, mutta nyt kun luin sen uudestaan yllätyin todella: kirjahan oli oikeastaan aika hyvä. Erityisesti pidin Kärkkäisen kirjoitustyylistä ja jalat tukevasti ilmassa sekoileva Milla on myös varsin hulvaton hahmo.

Kirja kertoo alle kolmekymppisestä Millasta, joka ei kykene löytämään oman elämänsä koordinaatteja, päämäräkin on kadonnut aikaa sitten. Haaveissa on paljon mukavampi elää. Milla haluaa elämän olevan kuin elokuvaa: täynnä spontaania seikkailua, yllättäviä käänteitä ja villejä juonikuvioita. Sitten Milla tapaa pikkurikollisen Akin ja tämän jälkeenjääneen pikkuveljen Joonaksen. Äkisti fiktio muuttuu faktaksi ja Milla joutuu heittäytymään hallitsemattomien tapahtumien pyörteeseen. Pian haahuileva Millakin saa todeta, että elokuva on elokuvaa. Siinä missä valkokankaan tähti hymyilee hurmaavasti hurjan takaa-ajokohtauksen jälkeen täydessä tällingissä arjen sankarit eivät selviä ilman kolhuja. Tosielämän draamalla on huimasti suurempi hinta kuin elokuvissa.

Tässä kirjassa mukaansatempaava kieli voittaa sen tarina minkä juonessa häviää!