Koittakaahan pysyä perässä, sillä Susan kirjasto muuttaa tällä päivämäärällä Bloggeriin. Uusi osoite on http://susankirjasto.blogspot.com/. Siellä on käynnissä muuttoarvonta ja osallistumaan ovat tervetulleita vanhat ja uudet lukijat.

Tämä blogi ei enää päivity, mutta vanhat tekstit säilyvät täällä edelleen. Ensin yritin siirtää kaikki vanhatkin tekstit uuteen blogin, mutta sitten meni hermot ja luovutin. Eli täältä löytyy kaikki vanhat tekstit edelleen.

Tämä on mini-postaus Inna Patrakovan kirjasta Tulkki, sillä luin kirjan jo aikaa sitten ja ehdin palauttaa sen jo kirjastoonkin, eli muistikuvia ei paljoa ole. Löysin Patrakovan kirjan Cosmossa ilmestyneen arvion perusteella ja kiinnostuin kovasti, sillä kirja on suomalais-venäläistä chick litiä. Suomessa kirjoitetaan kovin vähän chick litiä ja suomalais-venäläinen chick lit oli minulle niin kova myyntivaltti erikoisuutensa vuoksi, että pakkohan tämä oli lukea. Kirjan päähenkilö on Suomessa asuva venäläinen nainen Olga ja juoni on lyhyydessään sellainen, että yksinhuoltaja-äiti deittailee erilaisia suomalaisia miehiä ja heiluu muuten Suomen ja Helsingin seurapiireissä. Sitten näitä miesjuttuja puidaan ystävien kanssa teekupposella.

Ekat 150 sivua luin ahmimalla, tokat 150 sivua vähän vähemmän innokkaasti. Syynä ei ollut kielen tai tarinankuljetuksen heikkous vaan hetkellinen ärtymys tämän lajityypin kirjoihin. Okei, chick lit on kaavamaista, mutta miksi naisista täytyy tehdä aivottomia kanoja. Olgakin, vaikka on muuten fiksu nainen, sortuu älyttömiin kotkotuksiin miesten kanssa esim. ostamalla Stockalta runsain määrin älyttömiä golfvehkeitä, koska ei muka tajua niistä mitään. Samaa aivottomuutta on havaittavissa ainakin Kira Poutasen hömppäkirjoissa. No joo, mutta jos tämän lajityypin kirjat kiinnostaa, suosittelen tutustumaan.

Pikkuvinkkinä suomentajalle, että kannttaisi miettiä vähän myyvempää nimeä, sillä vaikka kansi on tyttömäisen vaaleanpunainen, ei kirja, jonka nimi on Tulkki ole kovin houkuttava. Tai ainakaan minä en olisi osannut poimia tätä kirjastosta ellei minulla olisi ollut tietoa sisällöstä.

Cathy Kelly on suosikkini ulkomaisista hömppäkirjailjoista, koska hänen kirjansa ovat kepeydestään huolimatta realistisia ja jotenkin "järkeviä". Kellyn uusin, Elämän taika, jäi keväällä kaikessa kiireessä kesken, mutta nyt sain sen luettua. Kellyn kahden edellisen kirjan, Rakkautta rivien välissä ja Rakkauden kielioppi, jälkeen en odottanut tältä mitään erityistä, mutta yllättäen tämä olikin tosi hyvä. Hömppäaiheiden lisäksi kirjassa käsitellään vakavampia aiheita, kuten alkoholismia ja lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.

Kirjassa -kuten melkein kaikissa Kellyn kirjoissa- on päähenkilönä neljä eri-ikäistä naista. Ingrid Fitzgeraldilla menee lujaa. Hän on menestynyt TV-toimittaja, onnellisesti naimisissa ja kahden ihanan nuoren äiti. Mutta suuren elämänmuutoksen aikoihin hän saa selville salaisuuden, joka järkyttää koko hänen maailmansa perustuksia.

Parikymppinen Natalie Flynn on rakastumassa päätä pahkaa. Hänen aikaa sitten kuolleen äitinsä salamyhkäinen menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Uskaltaisiko Natalie viimein etsiä vastauksia kysymyksiinsä?

Charlie Fallon rakastaa perhettään ja työtään Kennyn tavaratalossa, mutta hänen omalaatuisesta äidistään tulee koko ajan vaativampi. Nyt olisi jo aika alkaa taistella oman onnensa puolesta.

Maanläheinen taiteilijasielu Star Bluestone on nainen, jolla on kyky auttaa heitä kaikkia. Hän tietää kokemuksesta, että tärkeitä asioita tulee vaalia, sillä mahdollisuuden todelliseen onneen saa vain kerran
elämässä.

Kirja on sopivan kevyttä luettavaa, joka sopii hyvin nollautumiseen koulukiireistä.

Marraskuun alussa kirjastollamme aloitti chick lit -lukupiiri, jossa nimensä mukaisesti luetaan ja keskustellaan hömppäkirjoista. Olen tosi innoissani, koska olen jo jonkin aikaa kaipaillut lukupiiriä. Lisäksi oma elämäntilanteeni on nyt sellainen, etten millään jaksaisi keskittyä mihinkään kovin vaativaan kirjallisuuteen, joten hömppä sopii vallan mainiosti. Lukupiiri on osa yliopistolla tehtävää väitöstutkimusta ja minusta on hienoa, että chick lit -kirjat ja -kirjallisuus koetaan niin tärkeiksi, että niistä tehdään vakavasti otettavaa tutkimusta.

Lukupiirimme eka kirja on itseoikeutetusti Helen Fieldingin Bridget Jones. Elämäni sinkkuna, koska Bridgetistä koko chick lit -kirjallisuus lähti liikkeelle. Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1996 ja suomeksi pari vuotta myöhemmin (tai ainakin se kirja jonka luin oli ilmestynyt 1998).  Tuskin kukaan on välttynyt kokonaan Bridgetiltä, mutta tässä kumminkin lyhyt juoniseloste:

Bridget Jones on kolmekymppinen sinkku, joka uuden vuoden kunniaksi lupaa laihtua, vähentää juomista, lopettaa tupakoinnin, edetä urallaan ja ennen kaikkea aloittaa parisuhteen kunnollisen aikuisen miehen kanssa. Uudenvuodenlupaukset kuvaavat hyvin sitä, mitä koko tämä kirja sisältää: laihduttamista, hillitöntä juhlimista, miehenmetsästystä, panikointia parisuhdepäivällisillä kun kaikki pariskunnat utelevat miksi olet vielä sinkku ja inhottavat sukulaistädit yrittävät tyrkyttää ties minkälaisia eronneita pappavillapaitoihin pukeutuvia miehiä, koska ”tiktak tiktak,(biologinen)kello käy”. Vaikka juoni näyttää näin paperilla kamalan tylsältä ja samoja asioita toistavalta, on kirja kuitenkin helppoa ja hauskaa luettavaa, joka melko hyvin pystyy pitämään mielenkiinnon yllä. En sitten tiedä, onko ikä tehnyt tehtävänsä vai mikä, mutta kirja ei kuitenkaan ollut niiin hyvä kuin vielä muutama vuosi sitten, jolloin luin sen ekaa kertaa.

Valitessamme lukupiirin luettavia kirjoja tuli monta kertaa eteen se, mitkä kirjat oikeasti luokitellaan chick litiksi ja mitkä ovat muuten vain romanttista viihdekirjallisuutta: jonkin aikaa keskusteltiin esimerkiksi siitä, onko Tuija Lehtinen chick litiä vai ei. Lopputuloksena oli että ei, ja chick litin määritelmäksi tuli, että kirjan päätarkoituksena ei ole kuvata päähenkilön rakkausseikkailuja vaan ihmisenä kasvamista, mutta tietysti siihen kuuluu väistämättä romanssit. Itse olen ajatellut asian niin, että chick lit on höttöisyydestä huolimatta realistisempaa kuin ns. viihdekirjat. Päähenkilöt eivät ole kauniita, rohkeita, rikkaita ja menestyviä, kuten monissa muissa romanttisissa viihdekirjoissa vaan lähempänä todellisuutta. Esimerkkinä vaikkapa Bridget Jones, joka on liikakilojensa kanssa kamppaileva neuroottinen hupsu, joka möläyttelee mitä sylki suuhun tuo ja onnistuu tarjoamaan syntymäpäivillään vieraille sinistä keittoa. Siis ihan kuin kuka tahansa meistä. Luen nyt päännollauskirjana erästä Danielle Steelin kirjaa, olen nyt vasta noin sivulla 60 ja voi pojat, miten lukiessani hytkyn naurusta kun kirjassa kuvaillaan päähenkilöiden kauneutta ja yliluonnollisen pitkiä ja hoikkia sääriä. Tätä ei Bridget Jonesissa ole.

Kävin taannoin seuraamassa erästä lukion äidinkielen oppituntia ja siellä oppilaille annettiin tehtäväksi miettiä, mistä nykykirjasta voisi mahdollisesti tulla klassikko. Oppilaat antoivat hyviä ehdotuksia, mm. Puhdistus, Da Vinci -koodi ja Harry Potterit saivat runsaasti kannatusta, myös Twilight-sarjaa ja Ilkka Remestä ehdotettiin monesti. Kuunnellessani oppilaiden määritelmiä sille, mikä on klassikko, aloin miettiä eikö Bridget Jonesistakin voisi tulla klassikko. Kirjahan on saanut suuren lukijakunnan, se on aloittanut uuden ilmiön ja kirjallisuudenlajin (chick lit) ja lisäksi se kertoo yhdestä ikiaikaisesta ja klassikollekin tyypillisestä aiheesta: rakkaudesta. Miten kirjalle käy jää mulle kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi.

Unikkoja ikkunassa on Enni Mustosen Koskivuori-sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1968-69. Kirjassa yhteiskunnan rakennemuutos on selkeästi havaittavissa, sillä peltojen paketointi on kuuma peruna, ja kartanostakin on lehmät hävitetty jo aikaa sitten. Kylät ja kyläkoulut autioituvat, kun ihmiset ovat muuttaneet töiden perässä kaupunkiin ja kauemmaksikin, Ruotsiin.

Paluumuuttajiakin kuitenkin löytyy, sillä Koivikon Sirkka, joka on jo toisen kerran jäänyt leskeksi, pakkaa teini-ikäisen tyttärensä ja unikkoverhot autoon ja muuttaa Sahakylän vanhaan kouluun aikomuksenaan perustaa sinne kutomo. Kartanon Eeva puolestaan on tullut kotiin toipumaan alkoholismistaan ja avioerostaan sekä kirjoittamaan menestysromaania. 60-luku aatteineen kuohuu Koskivuorella ja muuallakin, varsinkin kun kuvaan astuvat mukaan uhmakkaat nuoret naiset Satu ja Sanna.

Vaikka tässä kirjassa oli jäähyväisten makua senkin vuoksi että tässä on monta kertojaa ja kaikki langat vedetään yhteen, pidän tästä sarjan osasta kaikkein eniten. Kirjassa on aitoa aikalaiskuvausta, kuunnellaan Beatlesia, luetaan Suosikkia, vallataan Vanhaan jne. Ärsyttävä piirre tässäkin tosin on se, että ihmisten iät eivät millään täsmää todellisuuden kanssa. Esimerkiksi Sirkan tytär ei voi olla 14-vuotias, jos häntä ei edellisessä osassa ollut edes olemassa. Pieniä asioita, mutta kummasti vie uskottavuutta pois.

PS. Kohta, ihan kohta, alan kyllästyä Vuodatuksen toimimattomuuteen ja näihin mainoksiin, jotka pomppaa tuolta sivun alareunasta ja häiritsee lukemista. Niinpä suunnittelenkin blogin siirtoa. Te jotka bloggaatte Bloggerissa, onko niin ettei siellä ole pakko ottaa blogiin mainoksia ellei tahdo? Mitä muita hyviä puolia Bloggerissa on?

Sain lukuvinkin Katriina Ranteen esikoisteoksesta, Minä, sisareni, Sannalta. Kirjassa on neljä sisarta (Meri, Sade, Tuuli ja Usva), joiden elämää seurataan lapsesta aikuiseksi. Kirjassa on selviä liittymäkohtia kirjailijan perheeseen ainakin niiltä osin, että tällä on useampi sisar.

Kirjassa ei ole mitään kunnollista juonta vaan vaan kolme osaa, joissa tytöt kertovat vuorotellen elämästään, lapsuudestaan ja varhaisesta aikuisuudestaan. Olin yllättynyt siitä, että tytöt olivat enemmän itsenäisiä toimijoita kuin kollektiivinen sisar-lauma, joka tekee kaiken yhdessä. Kirjan lopussa, kun tytöt olivat jo aikuisia ja hajaantuneet ympäri maailmaa, näkyi sisaruus lähinnä puheluina ja yhteisinä joulunviettoina, jolloin maattiin siskonpedissä kuusen alla. Tyttöjen sisarushengestä oli ihana lukea, mutta välillä perheyhteyden ylikorostaminen meni liiallisuuksiin, sillä esim. äiti, isä ja mummo kirjoitetiin järjestään isoilla kirjaimilla.

Sivuja tässä opuksessa oli ihan liikaa, 500. En jaksanut keskittyä siskosten lapsuusmuistoihin niin monen sivun verran, varsinkin kun tuohon sivumäärään sisältyy paljon toistoa ja toiston toistoa. Jaksoin keskittyä tarinaan kunnolla vasta kolmannessa osassa, joten karsimista olisi todellakin voinut suorittaa. Lukemista häiritsi myös kerronta, jossa tytöt siis olivat äänessä vuorotellen. Kertojaäänet olivat kuitenkin niin samanlaisia että jouduin tämän tästä vilkuilemaan kuka tätä oikeastaan kertoo ja mihin kohtaan sisarsarjaa hän kuuluu. Pidin tästä kuitenkin, koska se toi mieleeni suosikkini Laura Honkasalon kirjat. En osaa selittää mistä samankaltaisuus johtuu, ehkä 20-30-vuotiasta päähenkilöistä, jotka asuvat Helsingissä, ehkä kerrontatyylissä oli muuten vain jotain samaa, jota en tähän osaa analysoida. Mutta pienellä karsimisella tästä olisi saanut vielä paremman kirjan.

Kirja sai minut(kin) pohtimaan sisarussuhteita. Minulla on kaksi nuorempaa veljeä ja hyvin olen heidän kanssaan pärjännyt, mutta mietin olisiko elämä jotenkin erilaista jos minulla olisi sisko. Kysyin asiaa muutamalta kaverilta (kaikilla on siskon lisäksi myös veli) ja kaikki sanoivat, että sukupuolta enemmän merkitystä on sillä, kuka sisaruksista on lähempänä omaa ikää eli ikä vaikuttaa siihen, kenen kanssa synkkaa lopulta parhaiten. Haluan kuitenkin uskoa, että parhaimmillaan sisaren kanssa voi kokea sellaista sielujen sympatiaa ja henkistä sisaruutta, johon ei veljen kanssa (eri sukupuolen vuoksi) pääse. Toisaalta olen kuullut liikaa siitä, että sisarsuhteet kaatuvat siihen, mihin naistenväliset ystävyyssuhteet liian usein eli kateuteen, kun toinen on muka kauniimpi ja hoikempi, hänellä on mielenkiintoisempi työ, kauniimpi koti, parempi mies ja fiksummat lapset. Ranteen kirjassa tytöt ovat siitä ihailtavia, että he ovat kaiken tämän yläpuolelle; edes mies ei tätä symbioosia pysty rikkomaan.

Kaikki muut ovat jo ehtineet raportoida kirjamessufiiliksiään ennen mua, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Viikonlopun kirjamessut olivat minulle ensimmäiset laatuaan, sillä koska asun täällä periferiassa, ei monen sadan kilometrin päähän jaksa lähteä, vaikka kirjojen eteen teenkin lähes mitä tahansa. Tänä vuonna messuille lähtemiseen liittyi sellainen houkutus, että lauantaina siellä pidettiin avaimen järjestämä kirjabloggaritapaaminen. Oli hauska tavata muita bloggareita ja, utelias kun olen, oli kiva nähdä kasvoja blogien takaa. Harmi vain, että pari tuntia oli niin lyhyt aika, ettei suurimman osan kanssa ehtinyt jutella henkilökohtaisesti. Noh, seuraavaa tapaamista odotellessa:) Tapaamisessa kuultiin paitsi kustannus- ja kirjamaailmasta yleensä, myös Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen mietteitä kirjoittamisesta ja siitä, voiko sitä oppia. En ole lukenut Hirvosen kehuttua Kauimpana kuolemasta -kirjaa, koska olen pitänyt sitä jotenkin vaikeaselkoisena, mutta Hirvosen esittelyn jälkeen innostuin siitä kovasti. Minusta on hienoa, että Avain on ottanut kirjabloggaajat niin tosissaan. Muut kustantajat eivät ole oikein noteeranneet bloggaajia (ovatkohan edes tietoisia kirjablogeista), tai se käsitys mulla ainakin on. Toivottavasti tähän olisi parannusta luvassa.

Lauantaina ennen tapaamista tuli siis kierreltyä itse messualueella. Lauantai oli vähän huono päivä ruuhkien takia, sillä mihinkään ei oikein viitsinyt pysähtyä kuuntelemaan esityksiä ja kirjanmyyntipisteillä oli välillä hillittömät jonot. Niin ja sen pöydän äärellä, missä Peter Franzen signeerasi kirjoja, oli niin kamala väentungos että meinasin saada paniikkikohtauksen. Itse en ostanut Franzenin kirjaa, mutta koska eräällä tädillä oli sylissään neljä kirjaa, ajattelin että on pakko luopua negatiivisesta asenteesta ja lukaista kirja jossain vaiheessa.

Ihan tyhjin käsin en messuilta päässyt lähtemään, mutta yllättävän vähän kirjoja löytyi. En haksahtanut kuin yhteen "3 pokkaria kympillä" -tarjoukseen. Ne ovat petollisia, sillä yleensä pokkareita tulee kahmittua, vaikkei sieltä löytyisi kuin yksi hyvä. Mutta tässä ostokset:

Torey Haydenin kirjoja ostin kaksi: Lapsi muiden joukossa ja Aavetyttö. Haydenin kirjoja en ole lukenut yhtään, vaikka mulla onkin niitä hyllyssä vaikka kuinka monta. Oletan kuitenkin, että kirjat ovat hyviä, sillä aihepiiri (erityislapset) on kiinnostava ja lisäksi kirjoja on kehuttu paljon. Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin ostin niin ikään siksi, että sitä on kehuttu paljon. Tuulen varjokin on tosin edelleen kesken, mutta kivahan tämäkin kirja on omistaa. Sitten kun inspis iskee voin lukea Enkelipelin kaikessa rauhassa. Neljäs kirja oli Miika Nousiaisen Maaninkavaara, jonka olen lukenut kylläkin jo aiemmin. Kirja on kuitenkin yksi suosikeistani, joten halusin sen myös omaan hyllyyni.

Summa summarum: hyvät messut oli, vaikka minua jäikin harmittamaan että missasin Leena Lehtolaisen haastattelun. Blogitapaaminen ja hyvät kirjalöydöt kumminkin lievittivät tuota harmitusta. Ensi vuonna uudestaan!

Olen kauhea matti myöhänen; muut ovat lukeneet Stieg Larssonin puhutun Millennium-trilogian jo aika päiviä sitten, kun minä vielä räpistelen ekassa osassa. Tämä eka osa Miehet jotka vihaavat naisia oli minulla lainassa jo kesällä, mutta silloin en jaksanut keskittyä tarinaan, joten palautin kirjan hissun kissun takaisin kirjastoon. Syksyllä ostin koko sarjan omaan kirjahyllyyni odottelemaan inspiraatiota joka koitti nyt. Oikeesti tämän kirjan alku oli niin pitkäveteinen, kun tässä jankattiin Mikaelin saamaa tuomiota, että en olisi vaivautunut lukemaan tätä loppuun ellen olisi osannut odottaa, että tässä on koukku, joka lopulta vie lukijan mukaansa. Ja niin kävikin. Loppuosa kirjaa ei ollut lainkaan tylsä vaan Mikaelin elämään oli mahdutettu jos jonkinmoisia seikkailuja.

Seuraavaksi vähän juoniselostetta, jonka nappasin suoraan takakannesta ettei vain tulisi mitään juonipaljastuksia. Mikael ”Kalle” Blomkvist, taloudesta kirjoittavan Millennium-aikakauslehden vastaava toimittaja, on pulassa. Hänet tuomitaan kunnianloukkauksesta vankilaan. Mahtava paljastusjuttu teollisuuspohatta Wennerströmin hämäräbisneksistä kaatui riittämättömiin todisteisiin, ja Wennerström aikoo asianajajineen ajaa niin Blomkvistin kuin koko lehdenkin puille paljaille.

Kaiken keskellä Blomkvist saa uransa erikoisimman tarjouksen, kun sukufirman entinen johtaja Henrik Vanger lähestyy häntä. Vanger haluaa Blomkvistin selvittävän mitä tapahtui hänen veljentyttärelleen Harrietille, joka katosi elokuisena iltapäivänä vuonna 1966. Tätä suljetun tilan mysteeriä ei kukaan ole koskaan onnistunut ratkaisemaan. Vangerin lupaama palkinto on mitä houkuttelevin: todisteet Wennerströmin rikoksista.

Blomkvist voi vain suostua ehdotukseen. Hän saa avukseen nuoren, tunnehäiriöisen mutta nerokkaan Lisbeth Salanderin, joka on erikoistunut ihmisten yksityiselämän tonkimiseen. Tapaus vie heidät yhä syvemmälle kohti Vangerin perheen ja samalla kansankodin sisällä vellovaa mustaa menneisyyttä: rasismia, vihaa ja veritekoja.

Kirjassa todellakin riitti vauhtia ja mielikuvituksellisia juonenkäänteitä. Harrietin kohtalo oli jopa minusta vähän turhan mielikuvituksellinen, olisin odottanut jotain vähän realistisempaa. Monet tämän sarjan lukeneet ovat kehuneet Lisbethiä ja minustakin Lisbeth oli mielenkiintoinen henkilö, sillä hän ei vastannut lainkaan tyypillistä naishenkilöä. Lisbeth on sosiaalisista ongelmista kärsivä, taitava hakkeri eikä hänen ulkomuotonsakaan ole kovin naisellinen. Ei siis kovin tavallinen henkilö. Lisbethiä enemmän tykästyin kuitenkin Kalleen, hurmaavaan naistenmieheen, jonka kuvittelin koko ajan kirjailijan näköiseksi.

Summa summarum: kirja oli mielenkiintoinen ja hyvä lukukokemus. Se sopi hyvin myös minulle, vaikken mikään hillitön dekkarifani olekaan. Tämän kirjan perusteella en voi kuitenkaan sanoa olevani varsinaisesti koukussa. Aion kuitenkin ehdottomasti lukea koko sarjan läpi, ihan vaan katsoakseni mikä tässä niin kovasti ihmisiä viehättää.

PS. Pieni varoituksen sananen sen suhteen, että lähiaikoina luettujen kirjojen määrä vähentynee reilusti. Aloitin nimittäin opetusharjoittelun, joka kestää joulukuun puoliväliin saakka, enkä tietenkään tajunnut, kuinka suuritöinen harjoittelu on. Vapaa-aika tulee siis olemaan kortilla, mutta aina kun tuntisuunnitelmilta suinkin ennätän aion keskittyä lukemiseen 

Ensiksi mainos: Sara, Tomomi ja Jenni ovat perustaneet kaikille avoimen nettilukupiirin. Lukupiirin idea on, että aina kuun 15. päivä julkistetaan kirja, josta kokoonnutaan puhumaan seuraavan kuun 10. päivä. Kuukauden kirjana on nyt Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja keskustelu tuosta kirjasta alkaa 10.11. Lukupiirin idea on aivan loistava, sillä kukin voi osallistua omien kiinnosten / mahdollisuuksien kautta. Eikä välimatka ole esteenä! Jos et ole vielä tutustunut lukupiiriin, pääset sinne täältä.

Nyt viimeksi luin kirjan, joka on ollut aika paljon esillä varsinkin blogeissa eli Kamila Shamsien Poltetut varjot. Tarina kertoo pitkästä ajanjaksosta, vuodesta 1945 2000-luvulle, Hiroko-nimisen naisen elämässä. Tapahtumat saavat alkunsa Nagasakin atomipommista, jossa Hiroko menettää rakastettunsa. Hiroko lähtee Intiaan tapamaan rakastettunsa sukulaisia ja rakastuu siellä perheen Sajjad-nimiseen palvelijaan. Intian alkaessa natista liitoksistaan Hiroko ja hänen uusi perheensä siirtyvät Pakistaniin. Myöhemmissä vaiheissa kirjaa liikutaan myös Afganistanissa ja ihan lopussa Yhdysvalloissa. Enempää en halua sanoa, ettei tule juonipaljastuksia.

Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta ja pidin kovasti lukemastani. Kirja oli omiaan minulle, sillä pidän historiasta ja eri kulttuureiden kuvaamisesta. Hirokon kohtalo oli minusta pysäyttävä. Toisesta maailmansodasta mainitaan yleensä keskitysleirit ja atomipommit on melkein unohdettu. Tässä kirjassa se puoli nostettiin esille. Tuntui niin järkyttävältä, että pommeja ei aluksi pitänyt pudottaa Nagasakiin pilvisen sään takia mutta yhtäkkiä pilveen ilmestyykin aukko ja Hirokoon näkökenttään pelkkää valkoista. Järkyttävältä tuntui sekin, miten Hiroko koki tapahtumasta häpeää: siiven muotoiset arvet selässä muistuttivat jatkuvasti tapauksesta eikä Hiroko ollut halukas puhumaan tapahtumasta kenellekään. Ja ihmisten asenteet, kun Hiroko alkoi odottaa lastaan: ties mitä atomipommi oli hänelle aiheuttanut! Vaikka tarina olikin fiktiota, en lainkaan ihmettele etteikö näin olisi voinut sattua.

Kirjalle on pakko antaa pyyhkeitä siitä, että yhteen 460-sivuiseen teokseen oli tungettu niin paljon tapahtumia. Olisi ollut mukava pysähtyä rauhassa miettimään, mutta tapahtumia vyörytettiin päälle vähän liikaakin. Raskaan aiheensa puolesta ollut järkevää jakaa kirjaa useampaan osaan.

Niin monessa blogissa on ollut näitä tykkään - en tykkää -listoja, että minunkin piti tehdä oma. Tein tämän, koska tykkään listoista ja koska en tykkää lukea tenttiin just nyt.

En tykkää ihmisten tai eläinten huonosta kohtelusta. Lasten ja eläinten kaltoinkohtelu saa minut kiihtymään sekunnissa nollasta sataan.

Tykkään siitä, että lupaukset pidetään. En tykkää ihmisistä, jotka eivät suostu näkemään asioita kuin yhdeltä (omalta) kannaltaan. Tykkään tasa-arvosta. En tykkää myöhästelijöistä (hihat palaa VR:n kanssa säännöllisin väliajoin).

Tykkään matkustelusta (mulla on mahdollisuus matkusteluun aivan liian harvoin). Tykkään lentokentistä, laivaterminaaleista ja rautatieasemista. En tykkää rautatieasemista, kun siellä pitää odotella myöhässä olevaa junaa (vaikka vain puoli tuntia).

En tykkää ruuanlaitosta, sen sijaan tykkään syödä ulkona. Tykkään yksinkertaisista perusruuista, kuten lihapullista, jauhelihakastikkeesta ja perunamuussista. En tykkää makkarasta tai sianlihasta. Tykkään siitä, että tavarat on omilla paikoillaan. En kuitenkaan tykkää siivoamisesta tai sotkusta.

En tykkää jälkiruuista (kaura-omena-herkkua ja paahtovanukasta ei lasketa!) mutta tykkään tuoreista leivonnaisista. Tykkään irtokarkeista, suklaasta ja lakritsasta eli kaikesta epäterveellisestä.

Tykkään kirjoista ja lukemisesta. Tykkään realistisista rakkausromaaneista (mikä käsite!), hömpästä ja kirjoista, jotka saavat ajattelemaan. Tykkään myös kiinnostavista ja koskettavista tositarinoista. Tykkään historiasta. Tykkään kirjablogeista. Tykkään saada lukuvinkkejä ja erityisesti tykkään keskustella kirjoista.

Tykkään olla ihmisten kanssa. Tykkään myös yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Tykkään, kun kissa hyppää yllättäen syliin ja alkaa kehrätä. En tykkää kissoista niin paljon, että haluaisin joskus oman.

Tykkään joulusta. Tykkään siinä kynttilöistä, tuoksuista, lahjojen saamisesta ja antamisesta, suklaasta, yhdessäolosta ja joululauluista. En tykkää useimmista jouluruuista. Tykkään äidin tekemästä porkkanalaatikosta ja Saarioisten rosollista (äitien tekemää ruokaa :D).

Tykkään kesästä ja syksystä. En tykkää talvesta ja pakkasesta. Tykkään ukkosesta. Tykkään maata sängyssä ja kuunnella sateen ropinaa ja tuulen ulvomista. Tykkään nukahtaa puhtaiden lakanoiden väliin. Tykkään Helsingistä. Tykkään asua kaupungissa. Tykkään opiskelusta. Tykkään haaveilusta.

Tykkään tosi monesta asiasta, hienoa! Paljon jäi listaamatta, mutta nämä tulivat ekana mieleen. Haluaisin lukea lisää näitä tykkäys-listoja, laittaakahan omianne tulemaan!