Kesäflunssan takia ääni hävisi johonkin ja nyt sairaslomalla ja puhekiellossa olevana ei ole ollut muuta tekemistä kuin lukea. Olen yrittänyt haalia luettavakseni kaikkia sellaisia kirjoja, joista tulee hyvä mieli. Taisin jo aiemmin mainita, että Tuija Lehtinen ei kuulu suosikkeihini, mutta kun näin kirjaston uutuushyllyssä Lehtisen uusimman, Suklaapolkuja, niin päätin kokeilla, josko tämä Lehtinen toimisi paremmin kuin ne aiemmin lukemani. Tässä kirjassa sattuu nimittäin olemaan todella mielenkiintoinen aihe.

Suklaapolkuja on hyvin samankaltainen kirja kuin Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Kirjan päähenkilö on meteorologi-Elsa, joka haluaa miestään hulluna. Valitettavasti tutkijapuolisoa kiinnostaa enemmän alkoholiin säilötyt toukat ja muut ötökät kuin täkkipolkka oman tyttöystävän kanssa. Silloin harvoin, kun pariskunta pääsee vaakamamboilemaan, tilanteen keskeyttää aina joku ulkopuolinen. Yleensä se on Turon 12-vuotias tytär Riia-Roosa, joka on mustasukkainen isästään ja teinimäisen hankala. Elsa yrittää kaikkensa, hankkii seksikkäistä alusvaatteista, vartalosuklaata ja tekee suklaapolkuja eteisestä makuuhuoneen ovelle (siitä siis nimi), mutta Turo ei lämpene toisen yrityksille. Pian Elsan ja Turon suhde menee siihen pisteeseen, että kumpikin työskentelee eri maassa ja he kohtaavat kuin Ruotsinlaivat, ohittavat toisensa öisin ja ankkuroituvat aamulla eri satamiin. Kaiken kukkuraksi Elsan lähipiirissä mammamafia alkaa saada otettaan, kun ystävät ja pikkusisko hankkiutuvat vuorotellen raskaaksi ja alkavat pommittaa Elsaa ja Turoa lapsentekoasialla, joka ei voisi Elsaa vähempää kiinnostaa.

Tämä kirja oli yllättäen tosi hyvä, vaikka en Lehtisen kirjoitustyylistä kovasti pidäkään. Näköjään se on niin, että kun ei odota turhia niin voi jopa yllättyä positiivisesti. Mammamafian kuvaus kirjassa ärsytti; tuleeko naisista todella noin ärsyttäviä kun he alkavat odottaa lapsia? Elsan ystävät eivät muusta osanneet puhuakaan kuin raskausvaivoista ja lapsista ja siitä, että kyllä tekin kohta. Ja pahin kaikista oli Elsan äiti, joka tuppautui jatkuvasti Elsan ja Turon yksityisasioihin utelemalla tulevasta jälkikasvusta. Kirjan loppu oli melkoisen kummallinen, mutta todella yllättävä. En minä ainakaan osannut kuvitella tällaista syytä Turon haluttomuudelle!

Tämän lukukokemuksen perusteella voisin kyllä hyvin tarttua muihinkin Lehtisen kirjoihin. Suosittelen lämpimästi!