Anneli Kivelän kirjoittama Katajamäki-sarja tuo mieleen Johanna Marttilan kirjoittamat Helkala-kirjat. Yhteistä kirjoille on se, että molempien tapahtumat sijoittuvat maalle ja kumpikin kirjoista on kevyttä hömppää, jota lukiessa ei tarvitse kummemmin ajatella. Katajamäki-kirjojen kanssa on kiva käpertyä sänkyyn irtokarkkipussin kanssa ja unohtaa kaikki maalliset murheet.

Tähän mennessä Katajamäki-sarjaa on ilmestynyt kolmen kirjan verran. Ensimmäisessä osassa Kotiin Katajamäelle päähenkilönä on yksinhuoltajaäiti-Minne, joka perii kaukaiselta sukulaiseltaan Pihlaja- nimisen torpan piskuisesta Katajamäen kylästä. Tamperelainen kerrostaloasunto vaihtuu vanhaan torppaan ja luonnonrauhaan eikä Minnen myöskään tarvitse yksin pelätä metsässä asuvia mörköjä, sillä pian häntä piirittää kaksi kylän komeinta poikamiestä.

Onnenkauppaa Katajamäellä puolestaan kertoo hieman alle nelikymppisestä Sadusta, joka muutta Katajamäelle työn perässä. Sinne on nimittäin noussut komea kongressihotelli, jossa Satu aloittaa työt tiedotussihteerinä. Pienen mutkan kautta Satu päätyy myös asumaan Pihlajan torppaan eikä aikaakaan kun suunnitelmat sinkkuelämästä maaseudun rauhassa muuttuvat.

Toistaiseksi viimeisimmässä osassa päähenkilönä on paluumuuttaja, alakoulunopettaja Eija-Leena, joka paria vuotta aiemmin on lähtenyt ovet paukkuen pääkaupunkiseudulle, mutta palaa nyt takaisin Katajamäelle. Aika Helsingissä  on aiheuttanut nuorelle naiselle kovia kolauksia, joita Eija-Leena yrittää maaseudun rauhassa parannella. Se ei kuitenkaan tule olemaan helppoa, sillä päänsärkyä nuorella opettajattarelle aiheuttaa muun muassa Ville, pieni terrosristin alku, johon ei tunnu saavan kuria millään.

Vaikka joka kirjassa onkin eri päähenkilö, niin seuraavissa kirjoissa kerrotaan myös aiempien kirjojen henkilöiden tapahtumista. Se on hyvä, sillä silloin henkilöt eivät jää mihinkään roikkumaan, kuten monissa muissa kirjoissa on tapana. Kivelä on mestari kuvaamaan maalaisidylliä, sen vehreää luontoa, punaista torppaa, kukkivia omenapuita sekä kylän hyvää yhteishenkeä. Ihmiset ovat ystäviä keskenään ja naapuria autetaan pyyteettömästi. Kirjan luettua minäkin, henkeen ja vereen kaupunkilaistyttö, aloin mietiä, eikö elämä maalla olisi “sitä jotakin”.

Vaikka kirjat olikin hyvin kirjoitettu, saavat ne myös paljon risuja. Ensiksikin minua ärsyttää näiden kirjojen samankaltaisuus: ensin kylään muuttaa nuorehko sinkkunainen, joka saa kylästä heti uusia ystäviä eikä aikaakaan, kun portilla on pörräämässä komeita ja salskeita isäntämiehiä, joista yhteen (tai kahteen) päähenkilö rakastuu. Parilla menee hetken aikaa hyvin, mutta pian rakkauteen ilmestyy ryppyjä. Lopussa, simsalabim, kaikki selviää ja ladyja lähestytään timanttisormuksen kera. Alussa kerronta on rauhallista, mutta loppua kohden vauhti kiristyy ja lopussa vedetään mutkat suoriksi ja kiiruhdetaan kohti päämäärää eli kosintaa. Tiedän kyllä, että juonen ja kerronnan samankaltaisuus on tyypillistä tämäntyyppiselle viihteelle, mutta kun lukee kaikki kirjat yhteen pötköön niin tilanteiden samankaltaisuus alkaa ärsyttää.

Jotkut Kivelän kuvaamista tilanteista ovat myös hyvin epäaitoja. Esimerkiksi tässä viimeisimmässä Uusia tuulia Katajamäellä on pieni poika, joka elää alkoholisti-isänsä kanssa purkutuomiota odottavassa homeisessa ja ränsistyneessä pikkumökissä ilman minkäänlaisia mukavuuksia. Isä huitelee polkupyörällään pitkin kyliä ryyppäämässä ja pikku-Ville elää kuin pellossa vaatteet likaisina ja ilman ruokaa. Muut kyläläiset vain taivastelevat taustalla perheen elämää. Vaikea uskoa, että tosielämässä kukaan aikuinen, varsinkaan opettajat, katsoisi tuollaista menoa vaan tekisi välittömästi ilmoituksen sosiaaliviranomaisille, varsinkin kun asutaan pienessä kylässä ja kaikki tietävät toistensa asiat. Mutta kirjoissahan kaikki onkin mahdollista…

Muuten kirjan henkilöt ovat maanläheisiä ja uskottavia, hyvin tavallisia ihmisiä, joihin on helppo samaistua. Paitsi yksi. Koulun johtajaopettaja Henri Laakso on kirjan ärsyttävin henkilö. Kirjailija on ilmeisesti tykästynyt tähän henkilöön, sillä jokaisessa kirjassa muistetaan mainita moneen kertaan, kuinka herra Laakso on “komea, varakas ja sivistynyt herrasmies, joka rakastaa lapsia ja jonka koti on täynnä tyylikkäitä ja arvokkaita hyvällä maulla valittuja huonekaluja. Henri on yli neljänkymmenen, mutta ei ole löytänyt naista, vaikka on komea ja charmantti. Kaikki lomansa Henri viettää ulkomailla eksoottisissa lomakohteissa tai äitinsä luona Helsingissä.” Ei kovin uskottavaa, että tuollainen ilmestys tallustelisi vastaan jossakin kyläpahasessa. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta minulta ei ainakaan vie jalkoja alta mies, joka kutsuu kotiinsa kaikki lähiseudun naimattomat, omin jaloin ilman keppiä kulkevat naiset ja tarjoilee näille espressoa. Sitten laitetaan streoihin hieman klassista musiikkia ja vähennellään valoja tunnelmapuolelle… Juu, ei ihan mies minun makuuni!

Yksi juttu vielä pisti silmääni, vaikka se ei varsinaisesti liity vain tähän romaaniin. Tiedättehän, kuinka inhottavaa on, kun joku ihminen keksii jonkun uuden sanan/sanonnan ja alkaa käyttää sitä jatkuvasti. Siis ihan jatkuvasti. Se pistää silmään ja käy hermoille. Näissä kaikissa kirjoissa käytetään sanaa turista. Kirjan henkilöt käyvät vuorollaan toistensa luona turisemassa. En tiedä, kuinka yleinen tuo sanonta on esim. hämeessä, mutta minun korviini se kuulostaa kovin oudolta. Varsinkin, kun kaikki sitä toistelevat. Luin kerran yhden kirjan, jossa äidistä käytettiin nimitystä “synnyttäjäni”. Ihan kiva, mutta kun tähän sanaan alkoi törmätä n. joka kolmannella sivuilla, raastoin kirjan puolivälissä kirjaimellisesti hiuksiani.

Pakko muuten tunnustaa, että risuista huolimatta olen jo ilmoittautunut kirjaston varausjonoon odottamaan Kivelän uusinta Katajamäki-romaania. Tuskin maltan odottaa, että se joskus loppukeväästä ilmestyy ja pääsen taas lukemaan, kuka turisee kenenkin kanssa;)