Olen viettänyt tämän ja eilisen päivän tiiviisti vanhojen ystävieni Maria Kallion, hänen perheensä, Koivun, Puupposen ja Espoon poliisilaitoksen väkivaltajaoksen kanssa. Vihdoin ja viimein sain siis luettavakseni uusimman Leena Lehtolaisen, Minne tytöt kadonneet, jossa valotetaan Maria Kallion viimeisimpiä edesottamuksia. Odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa, sillä olen kuullut tästä pelkästään positiivista sanottavaa. Maria Kallion edesottamuksista luen tietysti aina mielelläni ja edellisen kirjan (onnettoman Henkivartijan) jälkeen halusin nähdä, vieläkö Leenasta on mihinkään. Kyllä oli.
Minne tytöt kadonneet kertoo monikulttuurisuudesta ja tapojen törmäyksestä sekä avoimesta vihasta erilaisia ihmisiä kohtaan. Pääosassa neljä nuorta muslimityttöä, joista kolme on kadonnut ja yksi löytyy surmattuna. Monikulttuurisuus liittyy Marian elämään paitsi näiden rikosten kautta myös siten, että kirjan alussa kerrotaan Marian työstä Afganistanissa, missä hän on ollut kouluttamassa naispoliiseja. Marian vekslaaminen työpaikkojen kanssa (olen Espoon poliisissa - en ole Espoon poliisissa) on siinä pisteessä, että Afganistanista palattuaan hän aloittaa työnsä Espoon poliisissa epätyypillisten rikosten yksikössä ja saa näin tutkittavakseen nuoriin tyttöihin kohdistuvat rikokset. Tapahtumat herättävät Mariassa paljon kysymyksiä: liittyvätkö tapaukset toisiinsa? Onko kyse rasistisesta rikoksesta? Entä ovatko tyttöjen perheet jotenkin osallisia niihin?
Olenkin jo pitkään odotellut Lehtolaisen tarttuvan maahanmuuttoa ja musliminaisten elämää käsitteleviin teemoihin. Hän onnistuukin hyvin tuomaan esiin kulttuurien vastakkaisuudet ja ristiriidat. Mysteereitä olisi voinut olla muutama vähemmän, sillä neljän naisen tapauksia ei kaikkia käsitelty tasapuolisesti ja osa jäi vähän taka-alalle.
Vaikka kirjan aihe on kiinnostava, vielä kiinnostavampaa on se, että rikoksia tutkii Maria Kallio. En ole tiennytkään, että johonkin kirjan henkilöön voi kiintyä näin paljon. Maria nyt vain on helposti samaistuttava ja inhimillinen henkilö, joten häneen on helppo tykästyä. Kirjaa lukiessa ihmettelin ajan kulumista, sillä Iidakin on jo teini-ikäinen nuori nainen. Mariastakin huomaa, että ikä alkaa painaa, sillä tiettyä seestyneisyyttä on havaittavissa. Hän ei enää kimmastu samalla lailla kuin nuorempana, ei pohdiskele perheen ja työelämän yhteensovottamista ja naisen roolia perheessä ja yhteiskunnassa. Antinkin kanssa asiat lutviutuvat omalla painollaan ilman sen suurempia intohimoja. Jollain lailla ehkä kaipaan sitä nuorta Mariaa, joka räimi bassoa ja kinasi kollegoiden ja Antin kanssa. Mutta aika aikaa kutakin sanoi pässi, kun päätä leikattiin; ihmiset muuttuvat ja vanhenevat, myös rakastamamme fiktiohahmot eikä sille minkään voi.
Näin mainion kirjan jälkeen tekisi muuten mieli sanoa, että Lehtolainen voisi siirtyä kokonaan kertomaan Maria Kalliosta. En kuitenkaan sano, sillä Lehtolaisen parhaimmat kirjat ovat edelleen muita kuin Maria Kallioita.
