Enni Mustosen ihanan Koskivuori-sarjan lukeminen jatkuu, nyt vuorossa on Kielon jäähyväiset.

Kuuma kesä 1939 on lopuillaan. Vasta ylioppilaaksi päässyt kartanon Kristiina on ollut koko kesän muonittamassa linnoitajia Kannaksella, ja samalla rakennustyömaalla huhkii myös Kristiinan salakihlattu. Kristiina ja Matti suunnittelevat toiveikkaana tulevaisuutta, vaikka sodan uhka näyttäytyy aina vain suurempana.

Samaan aikaan Helsingissä Kristiinan lapsuudenystävä, Lehmuston torpan Hanna, ahertaa asemaravintolassa tarjoilijana. Yöt kuluvat oikukkaan muusikkorakastajan sylissä, kunnes marraskuun viimeisenä päivänä taivas repeää ja Hanna joutuu palaamaan häntä koipien välissä takaisin Sahakylään, josta 16-vuotiaana luuli lähteneen iäksi.

Sota johdattaa lapsuudenystävät yksiin ensin talvisodassa ilmavalvontalottina ja jatkosodassa muonituslottina, jotka vaeltavat joukkojen mukana pitkälle Itä-Karjalaan saakka.

Tykkään eniten sarjan loppupään kirjoista. Kirjassa on paljon tapahtumia ja tietysti minua kiinnostaa myös sota-ajan ja etenkin lottien kuvaus. Kirjoissa häiritsee se, että näissä on kamalan paljon huolimattomuusvirheitä, lähinnä sellaisia, että nimet muuttuvat kesken kaiken ja ikien kanssa on epäselvyyksiä tai että sukulaisuusnimet menevät sekaisin (Itä-Karjalassa ei ole Hannan sisar vaan täti, toisin kuin kirjan takakansi väittää). Pieniä juttuja, mutta nämä olisi ollut helppo oikolukuvaiheessa muuttaa. Nyt jäi vähän sellainen fiilis, että kirja on kyhätty kasaan aika nopeasti.

JK. Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa Kielon jäähyväiset? Otsikkoon lipsahti Kielen jäähyväiset eikä ollut edes eka kerta...