Taannoin bongasin kirjastosta tämän Emma Juslinin teoksen Frida ja Frida. Vähän aikaa kirjaa pyöriteltyäni tajusin, että tämähän on se kirja, mistä muutama vuosi sitten puhuttiin paljon. Kirja lähti siis mukaani.

Ote takakannesta: ”Meidän perhe muistuttaa vähän Sound of Musicin von Trappin perhettä. Paitsi että me emme laula silloin kun joku mokaa. Me vain huudamme tai vaikenemme.”

Näin kuvailee 13-vuotias Selma seitsenlapsista, maaseudulla asuvaa perhettään. Selman 20-vuotias sisko Irina on repäissyt itsensä irti omituisesta lapsuudenkodista, lähtenyt Pariisiin maalaamaan ja rakastunut siellä Fridaan, joka haluaa myös tulla taiteilijaksi ja jolla on ihana nimi; sama kuin Irinan idolilla Frida Kahlolla. Kun Irina ja Frida tulevat Suomeen juhannuksen viettoon, heidän rakkaustarinansa pakottaa Irinan perheen kohtaamaan monia asioita silmästä silmään. Samalla myös Selman maailma muuttuu.

Kirjan kieli oli mielenkiintoista. Kertojina toimivat vuoronperään Selma ja Irina. Selman kerronta on lapsenomaista, jopa niin lapsellista että välillä mietin, onko kertoja kymmenen vai kolmetoista. Irinan kerronnassa korostuu rakkaus, sillä hän kertoo itsensä ja Fridan suhteesta. Irinan kerronnassa kieli on kaunista, melkein runollista. Näytettä ei kuitenkaan tipu, sillä vein kirjan jo takaisin kirjastoon.

Perheensä elämästä Selma kertoo niin tarkkanäköisesti, että välilä tyrskähtelin ääneen. Selma kuvailee maanviljelijä-isäänsä, joka kiroaa EU:n ja säät ja istuu kotona lipittämässä kaljaa. Selman äiti taas hermostuu heti, kun kotiin tulee kasapäin laskuja, joissa lukee eräpäivän kohdalla HETI.

Vaikka voisi ajatella, että kirja olisi kamalan raskas (käsitelläänhän kirjasa erilaisen rakkauden hyväksymistä), tekee Juslinin tyyli siitä huvittavan eikä lainkaan raskaan.