Okei okei, tunnustan: hankin Renate Dorresteinin kirjan Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa itselleni vain ja ainostaan sen kiinnostavan nimen takia.
Tilanne on tämä: paniikkiin joutunut, hehkuvine meikkeineen ja leopardikuvioisine vaatteineen sijaamattomalta vuoteelta näyttävä 80 ja risat -ikäinen äiti pitäisi saada ulos sairaalan vessasta, kun tämä potkii oven ali lähestyvää auttavaa kättä, huutaa kuin hyeena, ei ymmärrä puhetta eikä tiedä mihin on joutunut.
Oven toisella puolella tilannetta selvittää Heleen, kahden teini-ikäisen lapsen äiti, perheyrityksen työmyyrä ja nainen kuumilla aalloilla. Niin kuin tämä ei olisi riittänyt, Heleenin äiti saa aivoinfarktin. ”Kolmas elämänvaihe” on juuri ilmoittanut alkaneensa.
Sen sijaan, että Heleen vaivaisi perhettään ottamalla äidin kotiinsa, hän juoksee kuukausikaupalla kodin, työpaikan ja sairaalan väliä etsien samalla sopivaa hoitokotia ja yrittäen muistaa tehdä jotain kuivuville genitaaleilleen. Kalvava riittämättömyyden tunne saa hoitua myöhemmin.
Muuta hyvää tässä kirjassa ei sitten ollutkaan kuin nimi. Tai ehkä minä olen sitten väärässä elämänvaiheessa ymmärtämään tätä kirjaa; minulta kun puuttuvat dementoitunut äiti, menopaussi ja oman seksuaalisuutensa kanssa kipuileva jälkikasvu. Takakansi oli muuten kerrankin oikeassa: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa on kuin hyvä vitsi: niin tosi, että se vetää vakavaksi. Jep jep, ei lisättävää.
Lukekoon ken uskaltaa.
