En ole todellakaan vauvaa vailla toisin kuin Elina Österberg Terhi Koulumiehen kirjoittamassa romaanissa Vauvaa vailla. Nappasin kirjan kirjastosta mukaani vain siitä syystä, että se kertoo mielenkiintoisesta aiheesta, sinkkunaisesta, joka haluaa vauvan yksin. Naisista, jotka haluavat taaperon yksin, on keskusteltu paljon ja aihe on ollut monesti esillä, joten olipa mukava tarttua aihetta käsitelevään (fiktiiviseen) kirjaan.

Elina on siis kolmekymppinen sinkkunainen, joka ei ole oikeastaanm koskaan seurustellut kunnolla vaan kaikissa miehissä on aina ollut jokin vika. Lasta Elina ei ole koskaan erityisesti kaivannut, sillä työnsä vuoksi (Elina on sosiaalityöntekijä lastensuojelussa) Elina on tavannut paljon huonoissa oloissa eläviä lapsia ja toisaalta myös nuoria narkkareita, joiden omat vanhemmatkin pelkäävät jälkikasvuaan. Elina on kuitenkin siinä iässä, jossa moni entinen koulukaveri alkaa pusata jälkikasvua, ja uteliaisiin lapsikysymyksiin vastaaminen saa miettimään “entä jos minäkin…” Viimeinen pisara tulee, kun Elinan pikkusisko Noora saa tyttövauvan. Pian Elinakin huomaa katselevansa miehiä potentiaalisina isäehdokkaina eikä aikaakaan, kun yökerhojen tiskit muuttuvat lähellä valomerkkiä spermapankeiksi, kun naiset etsivät mahdollisia isiä lapsilleen.

Elina ei kuitenkaan halua lasta yhden illan suhteesta vaan yrittää seurustelua. Suhde ei kuitenkaan ota tulta alleen, ja turhautunut Elina jättää miehen ja marssii lapsettomuushoitoihin. Selviää, että Elinan mahdollisuudet saada lapsi eivät ole minimaaliset siksi, ettei hänellä ole miestä vaan siksi, että Elina on oikeasti lapseton. Tehdään keinohedelmöitys luovutetuilla siittiöillä, ja alkaa hurja ja toiveikas odotus: entä jos olenkin raskaana? Jos lapsia onkin kaksi? Miten puen heidät? Mitä leivon lastenkutsuille? Mutta koko ajan läsnä on myös mahdollisuus siitä, että rankat hoidot olivatkin turhia; Liinua ja Tiinua ei olekaan. Elina haluaa lasta kiihkeästi, mutta kestääkö hän pettymyksen, joka seuraa, kun näkee raskaustestissä tyhjän ruudun kerta toisensa perään ja kadulla lastenvaunuja työntäviä tai viimeisillään vaappuvia isovatsaisia naisia.

Kuten jo mainitsin, lapsen hankkiminen ei ole ajankohtaista minulle vielä noin kymmeneen vuoteen enkä oikein osaa samaistua Elinan toiveisiin ja pettymyksiin- ne tuntuvat niin kovin kaukaisilta. En osaa kuvitella sitä, miten joku voi olla valmis tekemään kaikkensa pienen nyytin eteen. Tosin mistäpä sitä ikinä tietää, vaikka kirjan tapahtumat olisivat arkeani joskus vuosien, vuosien päästä.

Kirjassa pidin eniten sen alkuosassa, jossa vauvaprojekti vasta pikkuhiljaa hiipi Elinan mieleen. Kirjan loppuosan täytti hormonihoitojen kuvailu, joka ainakin tällaiselle piikkikammoiselle lukijalle oli hyvin vaikeaa luettavaa. Kirjassa vilisi myös kaikenlaista lapsettomuuten ja raskauteen liittyvää sanastoa, kuten ovista, plussaamista, IVF:ää jne., joten välillä tuntui kuin olisi kaks plussaa lukenut. En tiedä kirjailijan taustoista muuta kuin että kirjan julkaisemisen aikoihin hän oli pienen lapsen kotiäiti, mutta eiköhän mukana ole joitakin itse koettuja asioita, sen verran eletyltä teksti vaikutti. Mikään maata mullistava lukukokemus tämä kirja ei ollut, mutta antoi ainakin aika paljon ajattelemisen aiheita.

PS. Minua jäi muuten mietityttämään, miten maailmassa voi olla yhtäkään lasta, kun lasten tekeminen näyttää olevan sen verran hankalaa puuhaa.