Sainpahan nyt luettua sen toisenkin Laila Hietamiehen, jota ahkerasti kirjastosta metsästin. Siniset Viipurin illat on jatkoa kirjalle Kylä järvien sylissä ja samalla tavalla tässäkin kirjassa riittää säpinää. Oli pakko taas ahmaista tämäkin kirja melkein yhdeltä istumalta, kun Metsäkylän asukkaiden kohtalot jäivät pyörimään mieleeni. Ihan turhaan olen aina ajatellut, että Laila Hietamiehet ovat vanhojen naisten kirjallisuutta, kyllä niistä tällainen nuorempikin ihminen saa paljon irti.
Siniset Viipurin illat on siis suoraan jatkoa edelliselle kirjalle. Tapahtumat alkavat vuodesta 1931, jolloin Ida Maria on ottanut eron miehestään Petristä ja muuttanut Viipuriin ollakseen lähellä tyttäriään. Ida Maria hankkii tätinsä Olgan kanssa yhteisen huushollin ja menee vuosien tauon jälkeen kouluun opettamaan. Elämä Viipurissa ei suju täysin kivuttomasti, sillä Ida Maria ikävöi lapsenlastaan Annia, joka on muuttanut Sortavalaan äitinsä ja uuden isäpuolensa kanssa. Eronnut nainen aiheuttaa paljon supinaa opettajanhuoneessa ja oppilaiden keskuudessa, sillä kaikki eivät sulata sitä, että Ida Maria itse on hakenut eroa. Ida Mariaa vaivaa yksinäisyys, sillä hän ikävöi paitsi Annia ja Metsäkylään jääneitä ystäviään, myös isä Andreita, jonka kanssa Ida Maria on pikkuhiljaa lähentynyt. On selvää, että ortodoksisen pappismiehen ja eronneen naisen seurustelua ei hyvällä katsota ja eräiden dramaattisten tapahtumien jälkeen Ida Mariasta tulee kaikkien viipurilaisten ja vähän muidenkin kannaslaisten sylkykuppi. Vieläkö Ida Maria ja isä Andrei saavat mahdollisuuden selvittää asiat ja elää kuten normaalit ihmiset?
Ihmisten juorut eivät kosketa ainoastaan Ida Mariaa vaan osansa saavat myös muut Timosen perheen naiset. Ida Marian hermoja kiristää hänen tyttärensä Mirjami, joka aiheuttaa pahennusta esiintymällä paikallisissa ravintoloissa alaikäisenä varatun, itseään monta kertaa vanhemman miehen kanssa. Ida Maria yrittää saada tytärtään kuriin, mutta ei siinä onnistu. Pikku-Annikin saa kokea elämän epäoikeudenmukaisuuden. Uudessa Sortavalan koulussa Annia kiusataan eikä tytöllä ole oikeastaan muuta turvaa kuin Viipurissa oleva isoäiti sekä oma satumaailma, johon Anni pakenee sepittelemään tarinoita. Kirjan edetessä Anni varttuu nuoreksi naiseksi ja samalla tulee ajankohtaiseksi kysymys Annin oikeasta isästä, josta Malanja (Annin äiti) ei ole puhunut halaistua sanaa. Rehellisesti on sanottava, että luulin Annin isäksi ensin mylläri-Adamia, jonka kanssa Annilla on hyvät välit, vaikka en osannutkaan sanoa, mitä tekemistä opettaja-Malanjalla olisi ollut myllärin kanssa. Mieleni sepitti jo vaikka miten hurjia juttuja raiskauksista, jotka sitten osoittautuivat todella ontuviksi. Annin isänä Adam oli todella kaukaa haettu vaihtoehto:)
Kirja oli todella hyvää luettava. Ei ihme, että Hirvisaari on niin suosittu kirjailija, näitä kirjoja lukee ihan mielikseen. Hieman kerrontaa sekoitti se, että tapahtumat pomppivat vuosien 1931-32 ja vuoden 1936 välillä. Välillä ihan hätkähdin että “ai, nyt nää menikin tänne”. Ihastuin Mirjamin hahmoon, joka on toisaalta ärsyttävän välinpitämätön ja jotenkin veltto, mutta toisaalta kaikessa julkeudessaan Mirjamiin on helppo ihastua. Minua kummastutti se, että Viipuri oli kuvattu niin sisäänpäinlämpiävänä paikkana, jossa kaikki juoruilivat toistensa asioista. Ehkä niin onkin ollut, mistäs minä tiedän, mutta jotenkin tuntuu kummalliselta, kun Viipuri on kuitenkin ollut varsinainen metropoli.
Onneksi tulin lainanneeksi tämän Anni -sarjan viimeisen osan kirjastosta ja onneksi huomenna ei tarvitse nuosta aikaisen, että voin lukea Annin tarinaa pitkälle yöhön, kun en varmaan malta kesken lopettaa;)
