Kajsa Ingemarsson on siinä mielessä kiinnostava kirjailija, että luen aina kaikki hänen teoksensa, mutta en kuitenkaan niistä erityisemmin pidä. Tai ainakaan en lue niitä koskaan toista kertaa, vaikka parikin kirjaa on itselläni hyllyssä. Syytä en osaa sanoa, sillä kirjat ovat ihan ok- siis melko perushömppäkamaa. Ehkä niihin vain jotenkin kyllästyy lukiessaan eikä niitä siksi huvita avata uudestaan.

Kohtalonpyörä on Ingemarssonin uusin suomennettu teos ja pitihän tämäkin kirja lukea, kun sen satuin kirjastosta bongaamaan. Kohtalonpyörässä on päähenkilönä kolme eri-ikäistä naista, joilla ei aluksi näytä olevan mitään muuta yhteistä kuin se, että he asuvat kaikki lähekkäin. Miriam on porukan vanhin, eläkeläinen, joka elää yhdessä puolisonsa Frankin kanssa seesteistä elämää ja nauttii lapsenlapsistaan. Ellinor on vähän alle kolmekymppinen juristi (nyt äitiyslomalla), vaimo ja pienen Albin-vauvan äiti. Nina puolestaan on keski-ikäinen kampaaja ja teini-ikäisen Mattiaksen yksinhuoltajaäiti.

Naiset tutustuvat toisiinsa, kun naapuriin muuttaa salaperäinen punatukka, josta Miriamin vilkas mielikuvitus kehittelee jo jos jonkinlaisia fantasioita. Yhdessä Ninan ja Ellinorin kanssa Miriam päättää ottaa selvää uudesta tulokkaasta. Eihän käy laatuun, että hyvämaineiselle omakotitaloalueelle pesiytyisi joku kummajainen! Salaperäinen nainen muuttaa kuitenkin kaikkien kolmen naisen elämän ja hänen tarot-korteistaan alkaa Ninan, Miriamin ja Ellinorin ystävyys. Kohtalolla onkin varattuna naisten kohdalle iloisia, surullisia ja yllättäviäkin asioita.

Lukiessani tätä kirjaa minulla oli koko ajan tunne, että olin lukenut tämän kirjan jo. Se ei tietenkään ollut mahdollista, ja loppumetreillä tajusin, että Kohtalonpyörähän  muistuttaa melko paljon Cathy Kellyn kirjoja. Kellyn kirjoissahan on usein kolme eri-ikäistä ja -tyylistä naista, jota sitten yhtäkkiä vaan tutustuvat jossain. Samankaltaisuus Kellyn kirjojen kanssa ei kuitenkaan pahemmin häirinnyt, varsinkaan jos sattuu pitämään Kellyn kirjoista (kuten minä).

Pientä miinusta kirjalle siitä, että loppu oli jotenkin töksähtävä. Viimeistä lukua lukiessaani huomasin, että tapahtumathan ovat hypänneet muutamalla kuukaudella eteenpäin ihan kuin välistä puuttuisi muutama sivu. Lukiessa tulin kummasteelleeksi, että “ai, onko noille käynyt jo noin, missäköhän välissä?”. Muuten kirja oli kyllä hauska ja positiivinen yllätys. Tämän Ingemarssonin saattaisin jopa lukea uudestaan!