Arrrgggh! Johanna Marttilan Reipas tyttö saa paikan on ehdottomasti huonoimpia kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Monta kertaa teki mieli jättää kirja kesken, mutta olin kuitenkin sen verran utelias loppuratkaisun suhteen (siis miten siihen päädytään, loppuhan oli selvää pässin lihaa heti alusta asti), että kärsin kirjan loppuun asti. Olen joskus yläasteella lukenut paljonkin tätä Helkala-sarjaa, jonka ensimmäinen osa tämä Reipas tyttö saa paikan on, mutta eivät ne muistaakseni näin huonoja olleet. Ehkä kirjan huonous johtui siitä, että tämä on Marttilan esikoisteos eikä kirjailija ole vielä löytänyt omaa tyyliään. Erityisen paljon minua häiritsi kirjan kerronta, joka paikoin oli hyvinkin töksähtelevää, sekä henkilöiden repliikit, jotka välillä olivat kuin huonoista Hertta-sarjoista. Juoni taas eteni alussa verkkaisesti, melkein pitkästyttävästi, mutta kuten on jo aiemmin tullut todettua, niin se ilmeisesti on tyypillistä tälle genrelle.

Kirjan juoni on kuin parhaimmista (tai pahimmista) suomi-filmeistä. Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun alkuun, mutta kahvikutsut apteekkarskan, opettajan ym. pitäjän merkkihenkilöiden kanssa viittaavat lähinnä Niskavuoren aikoihin. Päähenkilönä on vasta ylioppilaaksi päässyt hevoshullu Kati, joka elää ainoana lapsena vanhempiensa kanssa suuressa kartanossa, jonka ympärillä on hehtaaritolkulla metsää ja peltoa. Kati ei kuitenkaan ole tyytyväinen kartanonneitinä oloon ja salaa vanhemmiltaan hän vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa tarvitaan työntekijää maalaistaloon. Työ Lepolassa ei aina ole helppoa, mutta kärsimystä lievittää mukava isäntäperhe sekä eräs komea Matti, jonka kanssa Kati alkaa pian seurustella. Matti on velkaantunut agronomiopiskelija, jolla on omat vanhahtavat periaattensa: miehen tulee olla se, joka elättää perheensä. Matin periaatteiden vuoksi Kati ei uskalla kertoa taustoistaan ja lopulta pariskunnalle tulee välirikko. Sitä seuraa sitten kolmiodraama ja ikäviä välikohtauksia, kunnes happy end on valmis.

Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos sattuu pitämään hömpästä (kuten minä), mutta kirjan kerronta otti päähän ja pahasti. Parasta tässä kirjassa oli minun mielestäni se, että se loppui. Kritiikistäni huolimatta aion uskaltautua lukemaan myös muita Helkala-sarjan kirjoja, ehkä niistä löytyy se tunnelma, jonka vuoksi tartuin näihin uudestaan…